Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä,
Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de
Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.
Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan tyhjyyden.
Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan, kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen väliin — ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat; hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten itse sanoi, vallan hukassa.
Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.
Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen, rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa.
Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain, joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla uudestaan.
Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan heidän välilleen.
Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki, merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle.
Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 — Félicité ei unhoittanut tätä päivämäärää — Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.
Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l'Évêquen Honfleuristä.