Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi; vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan, joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen, missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: — Victor! — Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.
Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä ainoatakaan matkustajaa — ja kuun hopeoimalla merellä se näytti mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.
Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja vettä valui lakkaamatta sulun rei'istä, kohisten kuin tulva. Kello löi kaksi.
Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle. Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan Pont-l'Évêqueen.
Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret — ne olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.
Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson peittämänä, toiste taas — ja tämä johtui kuvitetun maantiedon muistelemisesta — villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.
Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.
Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään. Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua pianosta.
Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi; ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!
Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan virkkaen: