— Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!…
— Kenestä?…
Palvelijatar vastasi hiljaa:
— No … sisarenpojastani.
— Vai niin, sisarenpojastanne!
Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi:
— Sitä en tullut ajatelleeksi!… Muuten, se ei minua liikuta!
Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!… Kun sitävastoin minun
tyttäreni… Ajatelkaahan!…
Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.
Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.
Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama.
Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut
Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.