Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta.
Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää, alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa. Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen, välttäen Pont-l'Évêquen ilmanalaa.
Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei sen enempää.
Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi parhaillaan hattunsa nauhoja.
— Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta joutukaahan.
Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.
— Ei vielä! — sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.
Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti: — ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän laskeutui alas ajoneuvoilta.
Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon, luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.
Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja ääniä, kuolinkellon soittoa. — Se on toisia varten, — hän ajatteli; ja hän kolkutti kovasti ovivasaralla.