Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä, verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua, viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä. Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja, lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski satuloida ratsut matkaa varten.
Oltiin vielä puolen tunnin matkan päässä Trouvillesta. Pieni karavaani astui alas kulkeakseen Écoren yli; tämä oli jyrkkä mereen pistävä kallio, jonka juurella veneet laskivat maihin; ja muutamaa hetkeä myöhemmin, satamasillan päässä, poikettiin "Kultakaritsa" ravintolan pihaan, David-muorin luo.
Heti ensi päivistä alkaen Virginie ei enää tuntenut itseään niin heikoksi, mikä muutos johtui ilmanvaihdoksesta ja kylvyistä. Hän otti merikylpynsä uimapuvun puutteessa paita yllä; ja hänen hoitajansa puki hänelle jälleen vaatteet ylle tullivartijan mökissä, jota kylpijät käyttivät uimahuoneena.
Iltapäivällä kuljettiin aasi mukana Mustien kallioiden tuolle puolelle, Hennequevillen seuduille. Polku kohosi aluksi kukkulaisten paikkojen poikki, joita peitti puistonurmikkoon vivahtava ruohomatto, sitten se saapui ylängölle, jolla vuorottelivat laitumet ja viljelystyön alaiset pellot. Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia oksiaan.
Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville, oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa, tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään; varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi kaareutui kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä; Félicité punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki lavendeli-kukkia; Paul, jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin matkaan.
Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita. Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti. Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana hiekkasärkät, jotka erottivat sen *Suosta* — kilpa-ajokentän muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen.
Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden väliin. Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä ei liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan laivankylkiä, ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua.
Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti. Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä.
Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta, taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla.
Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua.