Hänet valtasi painajainen. Lieneekö se ollut painajainen? Hän oli makaavinaan huoneessaan. Oli valoisa päivä, mutta hän ei voinut nousta ylös. Miksi, sitä hän ei tietänyt. Sitten kuuli hän jotakin ääntä lattialta, aivan kuin nakertelua, kihnutusta, ja samassa juoksi nopeasti hänen lakanansa yli pieni harmaa hiiri. Kohta tuli sen jäljessä toinen, sitten kolmas ja ne lähestyivät nopeasti sipsutellen hänen rintaansa. Jeanne ei pelästynyt, vaan tahtoi ottaa hiiren käteensä ja hän kurotti jo kättään, mutta ei saanut hiirtä kiinni.
Silloin alkoi toisia hiiriä, kymmenittäin, sadottain, tuhansittain, ilmestyä joka haaralta. Ne kapusivat ylös sängyn pylväitä myöten, pujahtelivat sen verhoihin ja peittivät vuoteen täpötäyteen. Pian tunkeutuivat ne peitteenkin alle, ja Jeanne tunsi niiden hiipivän hänen ihoaan pitkin, kutittavan hänen sääriään, juoksentelevan hänen ruumistaan myöten edestakaisin. Hän näki niiden tulevan vuoteen jalkopuolelta ja pyrkivän hänen kaulaansa kohti. Ja hän koetti puolustautua, huitoi käsillään eteensä ottaakseen yhden niistä kiinni ja sulkeakseen sen kouraansa, mutta aina oli hänen kätensä tyhjä.
Hän joutui siitä epätoivoon, tahtoi paeta ja huusi, ja hänestä tuntui, että häntä pidettiin kiinni, että voimakkaat kädet kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja estivät häntä, mutta ketään hän ei kuitenkaan nähnyt. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, mutta varmaan tätä painajaista kesti kauan, hyvin kauan.
Sitten hän heräsi, mutta kovin väsyneenä, riutuneena, ja kuitenkin oli tämän heräämisen tunne suloinen. Hän oli hyvin, hyvin heikko. Hän aukaisi silmänsä eikä hämmästynyt lainkaan nähdessään rakkaan äitinsä istuvan hänen huoneessaan erään lihavan herran kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
Hän ei tietänyt omaa ikäänsäkään ja uskotteli vielä olevansa pikku tyttö. Ja muistikin oli häneltä kokonaan kadonnut.
Lihava herra sanoi:
— No, nyt hän tulee tajuihinsa.
Ja hänen rakas äitinsä alkoi itkeä. Mutta lihava herra jatkoi:
— Rauhoittukaahan toki, rouva paronitar! Sanon teille, että nyt vastaan hänestä. Mutta älkää puhuko hänelle mitään, ei mitään! Antakaa hänen vain maata!
Ja Jeannesta tuntui, että hän oli vielä hyvin kauan horrostilassa, painostavan unen vallassa. Hän ei yrittänytkään mitään muistella, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä elämän todellisuutta, joka uudelleen heräsi hänen aivoissaan.