— Häntä et enää tule näkemään.
Mutta Jeanne kysyi itsepintaisesti:
— Missä hän on? Minä tahdon tietää.
Silloin tunnusti isä, että hän edelleen oli talossa, mutta vakuutti hänen kohta lähtevän pois.
Sairaan luota poistuttuaan meni paroni, kiihtyneenä vihasta ja isäntunteissaan loukattuna, tapamaan Julieniä ja lausui hänelle tuimasti:
— Minä tulen, herraseni, vaatimaan teiltä tiliä käytöksestänne tytärtäni kohtaan. Olette pettänyt häntä palvelijattarenne kanssa, ja se on kaksin verroin halpamaista.
Mutta Julien tekeytyi viattomaksi, kielsi innostuneena ja vannoi ottaen Jumalan todistajaksi. Mitä todisteita muuten oli? Eikö Jeanne ollut aivan järjiltään? Eikö hänellä ollut aivokuume? Eikös hän ollut kuumeenhoureessa, kun hänen tautinsa alkoi, karannut ulos talvipakkaseen? Ja juuri sen kohtauksen aikana, juoksi hän melkein alasti läpi koko talon, väittäen nähneensä sisäkkönsä miehensä vuoteessa!
Ja Julien kiivastui niin, että uhkasi oikeudenkäynnillä, sanoen olevansa syvästi loukattu. Hämillään pyyteli paroni anteeksi tarjoten sovinnon kättä, jonka Julien kuitenkin hylkäsi.
Kun Jeanne sai kuulla miehensä vastauksen, ei hän ollenkaan vihastunut, vaan vastasi:
— Hän valehtelee, isä, mutta me saamme kyllä lopuksi hänen väitteensä kumotuksi.