Ja kahden päivän kuluessa oli Jeanne vaitelias, ajatuksiinsa vajonnut ja mietiskeleväinen.
Kolmannen päivän aamuna hän sitten tahtoi nähdä Rosalien. Paroni ei tahtonut antaa hänen tulla ylös ja selitti, että hän oli lähtenyt talosta. Mutta Jeanne ei antanut myöten, vaan toisti:
— Lähettäkää sitten hakemaan häntä!
Ja hän oli jo vihastua, kun tohtori astui huoneeseen. Asia esitettiin hänelle hänen ratkaistavakseen. Silloin alkoi Jeanne yhtäkkiä itkeä ylenmäärin hermostuneena ja miltei huusi:
— Minä tahdon nähdä Rosalien! Tahdon nähdä hänet!
Lääkäri tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
— Rauhoittukaa, rouva hyvä! Jokainen mielenliikutus voi olla teille vaarallinen, sillä te olette raskaana.
Jeanne ällistyi tästä, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä ja samassa tuntui hänestä kuin jotakin hänen sisässään olisi liikahtanut. Sitten oli hän hiljaa eikä edes kuullut, mitä hänelle sanottiin, vaipuen kokonaan ajatuksiinsa. Yöllä hän ei voinut nukkuakaan. Hänet piti hereillä tuo uusi ja outo ajatus, että hänen kohdussaan eli lapsi; häntä painosti suru, että se oli oleva Julienin poika, ja hän oli levoton ja pelkäsi, että se tulisi olemaan isänsä näköinen. Päivän tultua kutsutti hän luokseen isänsä ja sanoi:
— Isä kulta, olen tehnyt päätökseni. Nyt tahdon kaikki tietää, kuuletko, minä tahdon. Ja sinä tiedät, että minua ei saa vastustella tässä tilassa. Kuule siis! Sinun on mentävä hakemaan kirkkoherraa. Minun täytyy saada tavata häntä estääkseni Rosalieta valehtelemasta. Kohta kun hän on tullut, tuo Rosalie tänne, ja sinun ja äidin on oltava täällä läsnä. Mutta ole varovainen, ettei Julien saisi vihiä tästä!
Tunnin perästä saapui pappi, joka oli vieläkin lihonnut ja läähötti yhtä paljon kuin Jeannen äitikin. Hän istuutui tämän viereen nojatuoliin vatsa riipuksissa levällään olevien jalkojen välissä ja alkoi puhua laskien leikkiä ja tapansa mukaan pyyhkien otsaansa nenäliinallaan: