— Näyttääpä siltä, rouva paronitar, kuin emme ollenkaan laihtuisi.
Minusta tuntuu, että me siinä suhteessa olemme oiva pari.
Ja kääntyen sitten sairaan puoleen hän sanoi:
— Kas, kas! Olenpa kuullut kerrottavan, nuori rouvaseni, että kohta saamme taas ristiäiset. Ha, ha, ha! Ja tällä kertaa ne eivät ole purjeveneen ristiäisiä. — Ja siihen hän vielä lisäsi juhlallisella äänellä:
— Saamme isänmaan puolustajan. — Ja vielä vähän aikaa mietittyään jatkoi hän: — Ellei siitä tule hyvä perheen äiti, — ja kumartaen paronittarelle — niin kuin te, rouva.
Samassa aukeni peräovi. Rosalie, joka oli aivan suunniltaan, itki ja tarttui oven pieleen paronin sysätessä häntä sisään, ja rimpuili vastaan. Kärsimättömänä tuuppasi paroni hänet silloin yhdellä survauksella huoneeseen. Ja Rosalie peitti kasvonsa käsiinsä ja jäi itkien paikalleen seisomaan.
Huomattuaan tytön, nousi Jeanne heti nopeasti istualleen, ja hänen kiihtynyt sydämensä sykki niin, että hänen ohut paitansa, joka oli piukasti kiinni hänen ruumissaan, kohoili sen lyönneistä. Hän ei saanut sanaa suustaan ja oli tukehtua, voiden töin tuskin hengittää. Vihdoin puhkesi hän puhumaan mielenliikutuksesta katkeavalla äänellä:
— Mi! … mi … minun … ei tarvitse … ky … kysellä sinulta … mi … mitään. Rii … riittää jo … nä … nähdä sinut … tuossa … hä … hä… häpeävän … edessäni.
Lyhyen väliajan jälkeen, koska hän ei voinut hengittää, jatkoi hän:
— Mutta minä tahdon tietää kaikki … kaikki. Olen pyytänyt herra kirkkoherraa tänne, jotta tämä olisi sinulle ikäänkuin rippi, kuuletko.
Hievahtamatta paikaltaan Rosalie melkein huudahteli kouristuneisiin käsiinsä.