— Miten se tapahtui? Miten tahtoi hän saada sinut? Miten otti hän sinut? Mitä sanoi hän sinulle? Milloin, miten antauduit hänelle? Kuinka saatoit sinä antautua hänelle?
Ottaen pois kätensä silmiltään alkoi Rosalie, aivan kuin hänetkin olisi vallannut jonkinlainen puhumiskuume ja tarve saada vastata:
— Mist' mä tiedän? Se ol' sinä päivänä, jolloin hän ens' kertaa söi tääll' päivällist', kun hän tul' luokseni kamariini. Hän ol' piiloss' ullakoll'. Enkä mä huutaa uskaltann'. Hän tul' maate kanssan' enkä mä tienn' enää mitä mä sill' hetkell' tein. Hän tek', mitä tahtoi. Enkä mä mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska…
Silloin huudahti Jeanne:
— Entäs sinun … sinun lapsesi? Onko se hänen?
Rosalie nyyhkytti:
— On, rouva.
Sitten he molemmat vaikenivat. Ei kuulunut enää muuta kuin Rosalien ja paronittaren nyyhkytys.
Jeanne oli nyt aivan masennuksissaan, ja hän tunsi vuorostaan kyyneleidensä alkavan vuotaa; hiljaa tipahtelivat ne hänen poskilleen.
Hänen palvelijansa lapsella oli siis sama isä, kuin hänen omalla lapsellaan oli oleva! Hänen vihansa oli lauhtunut, mutta hän tunsi nyt koko sielussaan synkkää, kalvavaa, syvää, ääretöntä epätoivoa.