Paroni oli pysähtynyt hämmästyksissään papin eteen, joka jatkoi:
— Tietysti olette tehnyt niinkuin kaikki muutkin. Kuka tietää, ettekö tekin joskus ole koetellut tuollaista pikku sisäkköä kuin tämä. Sanon teille, että kaikki tekevät samalla lailla. Ei ole oma vaimonnekaan ollut vähemmin onnellinen eikä häntä ole vähemmin rakastettu, vai kuinka?
Paroni ällistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Olikin, lempo soikoon, totta, että hän oli tehnyt samalla lailla, jopa montakin kertaa, niin usein kuin vain oli voinut, eikä hänkään sen enempää ollut aviovuodetta arvossa pitänyt, ja kun palvelijattaret vain olivat sieviä, niin ei hän koskaan hyljeksinyt heitä vaimonsa tähden. Oliko hän silti mikään kurja raukka? Miksi hän sitten tuomitsi näin ankarasti Julienin käytöstä, koska ei milloinkaan ollut tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen oma käytöksensä saattoi olla rikoksellinen?
Ja paronitar, joka itkustaan oli vielä ihan hengästynyt, sai huulilleen vienon hymyn muistellessaan miehensä vallattomuuksia, sillä hän oli sitä hentomielistä, helposti heltyvää ja hyvänsävyistä lajia naisia, joille lemmenseikkailut ovat osa elämää.
Jeanne taas, joka masentuneena ja eteensä tuijottaen makasi selällään ja kädet hervottomina, oli tuskallisiin mietteihinsä vajonnut. Yksi Rosalien lause muistui hänelle mieleen, loukkasi häntä syvästi ja tunkeutui kuin myrkky hänen sydämeensä, tämä: "Enkä mä mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska".
Hänestäkin Julien oli kaunis ja sen vuoksi vain oli hän itse hänelle antautunut, yhdistänyt häneen elämänsä, luopunut kaikista muista toiveista, kaikista suunnitelmista ja vastaisuuden tuntemattomista mahdollisuuksista. Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin Rosaliesta, Julien oli kaunis.
Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena sisään. Hän oli nähnyt Rosalien portailla itkevän ja tuli ottamaan asiasta selkoa, sillä hän aavisti jotakin olevan tekeillä ja tytön varmaan jotakin puhuneen. Papin huomattuaan pysähtyi hän kuin naulattuna paikalleen.
Väräjävällä, mutta levollisella äänellä kysyi hän:
— No, mikä on?
Paroni, joka juuri oli ollut niin raivostunut, ei uskaltanut sanoa mitään, sillä hän pelkäsi saada kuulla vävyltään saman väitteen omasta käytöksestään kuin oli kuullut papilta. Äiti itki yhä kovemmin, mutta Jeanne oli kohottautunut käsiensä varaan ja katsoi hengästyneenä häneen, joka oli tuottanut hänelle nämä julmat tuskat, ja änkytti: