— Me kyllä jo tiedämme ihan kaikki, kaikki teidän inhoittavat tekonne siitä … siitä päivästä saakka, jolloin tähän taloon tulitte … tiedämme, että sisäkkömme lapsi on teidän niinkuin … niinkuin minunkin … lapseni… Ne ovat siis veljeksiä.
Ja äärettömän tuskan valtaamana tuon ajatuksen johdosta hän vaipui vuoteeseen ja alkoi rajusti itkeä.
Julien seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Pappi puuttui silloin vielä asiaan:
— Kas niin, kas niin! Älkää toki olko noin murheissanne, nuori rouvaseni! Olkaahan järkevä!
Ja hän nousi paikaltaan, meni vuoteen luo ja laski lämpimän kätensä epätoivoisen sairaan otsalle. Tämä kosketus yksistään teki häneen omituisen raukaisevan vaikutuksen ja hän tunsi väsähtyneensä, aivan kuin tuo karkea talonpoikaiskäsi, joka oli tottunut tekemään synninpäästöliikkeitä ja virkistävästi hyväilemään, olisi tuottanut hänelle salaperäisen lievennyksen.
Jääden paikalleen seisomaan sanoi pappi:
— Rouvaseni, täytyy aina antaa anteeksi. Teitä on kohdannut suuri onnettomuus, mutta armossaan on Jumala palkinnut teitä suurella onnella, koska olette tuleva äidiksi. Lapsenne on oleva lohdutuksenne. Hänen nimessään minä nyt rukoilen teitä, vannotan teitä antamaan herra Julienin hairahduksen anteeksi. Lapsi on oleva uusi side teidän välillänne ja hänen vastaisen uskollisuutensa pantti. Voitteko elää erossa sen miehen sydämestä, jonka lasta kohdussanne kannatte?
Jeanne ei vastannut mitään, niin runneltu, masentunut, nääntynyt hän oli, jopa kykenemätön edes suuttumaan, kantamaan vihaa. Hänen hermonsa tuntuivat höltyneiltä, hiljakseen katkenneilta, hänessä töin tuskin pysyi enää henkikään.
Paronitar, josta kaikenlainen kaunan kantaminen tuntui mahdottomalta ja jonka luonto ei enää kauemmin jaksanut kestää ponnistusta, kuiskasi:
— No, Jeanne!