Silloin tarttui pappi nuorta miestä kädestä, veti hänet vuoteen ääreen ja laski hänen kätensä hänen vaimonsa käteen ikäänkuin tällä ratkaisevalla teolla yhdistäen heidät. Ja jättäen virallisen saarnaäänensä hän lausui tyytyväisen näköisenä:
— Kas niin! Nyt se on tehty! Uskokaa minua, näin on paremmin.
Mutta sitten nuo hetkeksi yhteen liitetyt kädet kohta taas erosivat. Julien, joka ei uskaltanut syleillä Jeannea, suuteli anoppiaan otsalle, pyörähti kantapäillään ja tarttui paronin käsivarteen tämän sitä estämättä, tyytyväinen kun pohjaltaan oli, että asia näin tuli ratkaistuksi, ja he lähtivät yhdessä ulos huoneesta polttamaan sikarin.
Silloin sairas, joka oli aivan menehtynyt, nukkui papin ja äidin hänen vuoteensa ääressä hiljaa puhellessa.
Kirkkoherra selitteli ja kehitteli mielipiteitään, ja paronitar myönteli aina päännyökkäyksellä. Päätökseksi lausui pappi vihdoin:
— Se on siis päätetty: te annatte tuolle tytölle Barville'n moision, ja minä otan toimekseni hankkia hänelle miehen, siivon, kunnon pojan. Kahdenkymmenen tuhannen frangin omaisuudella ei ole puutetta halukkaista ottajista. Pahin on vain valinta.
Ja nyt paronitar jo hymyili onnellisena. Pari kyyneltä oli vielä pudonnut hänen poskilleen, mutta niiden kostea jälki oli jo kuivunut.
Pappi selitti vielä edelleen:
— Niin, se on päätetty. Barville on vähintäin kahdenkymmenen tuhannen frangin arvoinen. Mutta maatila on pantava lapsen nimelle. Vanhemmat saavat nauttia siitä etuja niin kauan kuin he elävät.
Ja kirkkoherra nousi paikaltaan ja puristi paronittaren kättä sanoen: