— Älkää vaivatko ollenkaan itseänne, rouva paronitar, älkää vaivatko ollenkaan itseänne! Minä tiedän, mitä käveleminen on.
Hänen ulosmennessään tuli häntä vastaan Lison täti, joka oli matkalla sairaan luo. Mutta täti ei huomannut mitään, hänelle e: sanottu mitään eikä hän tietänyt mitään, niinkuin aina.
VIII.
Rosalie oli lähtenyt talosta, ja Jeanne eleli vaivaloista raskauden aikaansa. Hän ei tuntenut sydämessään mitään iloa siitä, että tiesi tulevansa äidiksi, sillä liian suuri surunkuorma oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän odotti ilman uteliaisuutta lapsensa syntymistä, peläten yhä edelleen, että häntä saattoivat kohdata vieläkin jotkut uudet onnettomuudet.
Kevät oli tullut aivan huomaamatta. Puut värisivät vielä lehdettöminä koleassa ilmassa, mutta märissä ruohikoissa ojien partailla, missä syksyn lehdet mätänivät, alkoivat jo elpyä eloon keltaiset leskenlehdet. Kedoilta, talojen pihamailta ja liuenneilta pelloilta kohosi kostea, hapatuksen makuinen tuoksu. Ja pienen pieniä vihreitä ruohonkärkiä nousi joukottain ruskeasta maasta ja loisti päivän paisteessa.
Iso jykeväruumiinen nainen oli otettu Rosalien sijalle ja talutteli paronitarta hänen yksitoikkoisilla kävelyillään pitkin kujannetta, missä hänen raskaan jalkansa jälki lakkaamatta pysyi märkänä ja lokaisena.
Isä käveli käsitysten Jeannen kanssa, jonka nyt oli vaikea astua ja joka alati voi pahoin. Ja täti Lison, joka levottomana ajatteli tulevaa tapausta, piteli Jeannea toisesta kädestä, tuntien tuon salaperäisen, jota hän ei koskaan ollut kokeva, kokonaan häntäkin painostavan.
Näin he kävelivät kaikki mitään puhumatta tuntikausia, kun taas Julien, jonka äkkiä oli vallannut uusi halu ratsastella, ajeli hevosellaan pitkin seutua.
Ei mikään ollut häirinnyt enää heidän alakuloista elämäänsä. Paroni, hänen vaimonsa ja varakreivi kävivät vierailulla Fourville'n perheessä, jonka Julien näkyi jo tuntevan hyvin, vaikk'ei voitu oikein selittää, kuinka tämä tuttavuus oli syntynyt. Toinen juhlallinen vierailu vaihdettiin Briseville'n perheen kanssa, joka edelleen piileskeli untelossa rakennuksessaan.
Eräänä päivänä neljättä käydessä, kun kaksi henkeä, herra ja nainen, ratsain ajoi kartanon etupihaan, juoksi Julien innostuneena Jeannen huoneeseen huutaen: