— Yhdentekevää. Ei se teitä koske.
Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut.
Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle:
— Ole toki varovainen, Gilberte!
Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan, syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki. Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja ratsastajatarta.
Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan:
— Rouva, rouva!
Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään, kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa, naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän, häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja häipyvät taivaan avaruuteen.
Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä:
— Luulen, että hän on tänään hullu.