Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat painuneet alavaan lakeuteen.
Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja saavuttivat heidät pian.
Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä, voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska. Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut menehtymäisillään.
Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi.
Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen. Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut, katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä kaksinkertaiseksi.
Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle:
— Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen, että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma.
Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja rauhan kumpaiseenkin.
Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen, lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan. Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen.
Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta. Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto unelmoiminen.