Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset paikalleen.
Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen.
Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien vastustamatonta halua paeta pois.
Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut? Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja josta kreivi oli niin iloinen.
Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä, ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan.
Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi, sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä.
Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi:
— Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne?
Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin.
He vastasivat tulevansa 20 p:nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä.