Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille, joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina ovat olleet suorat ja oikeat.
Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan.
Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät. Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle.
Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle tasolle kuin millä nuo raavaat olivat?
Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen:
— He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La
Fontainen tarina.
Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään.
Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet, näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta, ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa liikkua, niin vastasi paroni vain:
— Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina.
Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi: