— Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä vaivaa?
Isä hämmästyi kovin ja vastasi:
— Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on samanlainen kuin aina.
Illalla sanoi Julien vaimolleen:
— Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan.
Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän:
— No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se kuuluu jo hänen ikäänsä.
Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä, lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa.
Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän:
— Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi.