Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli kaiket päivät Corinne'a tahi Lamartine'n runoja Méditations, ja sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko. Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä", tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden vainajien hiuksia.
Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin:
— Mikä sinun on, äiti kulta?
Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi:
— Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin, joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen. Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea.
Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi hän:
— Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa.
Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman "pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden perinnöllistä vaistoa.
Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan eräitä asioita.
Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri loisti aamusta iltaan auringon paisteessa.