Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle. Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana, rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa.
Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen ja että hän oli puhuva kovalla äänellä.
Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi hän:
— Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas!
Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä, ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin.
Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen syliinsä ja vei pois.
Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi:
— Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä!
Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta.
— Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, — sanoi pappi.