— Tahdotko nyt jäädä yksin!
Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä:
— Niin, niin! Jättäkää minut yksin!
Julien suuteli häntä otsalle jupisten:
— Käyn sinua silloin tällöin katsomassa.
Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen huoneeseen.
Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen. Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi katsella häntä.
Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä.
Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia, sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi, ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan tuolille.
Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin tylsistyneenä: