— Lähetä heti hakemaan isää!
Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin.
Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui hänen rinnassaan.
Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä. Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen.
Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen:
— Etkö tahdo syödä mitään?
Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en".
Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä puhunut mitään.
Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan.
Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä.
Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi: