Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö valvottavana.
Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta elämästään, — Rosalie, Gilberte — hänen sydämensä katkerat pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta, kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä, tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova, ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta.
Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa äidin "pyhäinjäännökset" olivat.
Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana. Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä.
Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni sidotut ja järjestetyt vierekkäin.
Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki.
Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", — "Muruseni", — "Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", — "Rakas tyttäreni", aina sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle.
Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä; Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu".
Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan.
Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen, salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten, ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä.