Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.
Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi vastasi:
— Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.
Ja hän poistui kiireesti.
Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.
Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.
Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi puhua selvästi:
— Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär, mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.
Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.
Pappi jatkoi: