Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut, vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.
Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden. Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:
— Kuinka hän miellyttää sinua?
Niin paroni vastasi:
— Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen henkilö.
Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.
Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua. Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.
Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä vastasi aina:
— Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. — Ja ravistellen pitkää, valkoista tukkaansa hän jatkoi: — he eivät ole inhimillisiä, he eivät ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. — Ja vielä huudahti hän aivan kuin kirouksen singoten: — he ovat luonnonvastaisia olentoja.
Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi. Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.