Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan, näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.
— Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, — sanoi Julien, — muuten voi hän etäältä huomata meidät.
Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä risuja.
Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.
Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.
Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa, istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan ilmeettöminä. Hän sopersi:
— Onhan vaimoni täällä, eikö niin?
Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:
— Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.