Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa kasvattaa ne suuriksi.
Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti kyljelleen ja tarjosi sille nisää.
Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi, vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi "Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen "Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]
Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista. Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.
Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.
Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.
Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen ohitsensa.
Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui suojaa olemaan.
Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.
Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat rakasteluunsa väsyneet.