— Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.
He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään taputtaen:
— Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.
Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat nähneet omenain putoavan maahan.
Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi, aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä. Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa, astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.
Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet maantielle.
Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään huitoen:
— Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?
Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:
— Voiko sitä olla noin julma?!