Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen. Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä uskonto on uskonto.
Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.
Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele, Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen: "Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla kipeäksi."
Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita, kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.
Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.
Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa, joka ei kuulunut samaan vuosisataan.
Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä nurkassaan.
Äiti vastasi:
— Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän kaipaakaan?
Mutta paroni ravisti päätään.