Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti nyt hämärästi.
Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään? Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen huoneeseensa? Ja minkä tähden?
Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä, että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi:
— Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää hyvin, käykää jälleen nukkuun!
Jeanne kysyi:
— Kuka te olette?
Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen:
— Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää tunnekaan mua?
Silloin huudahti Jeanne:
— Rosalie tyttöseni!