Oven takaa kuului ääni: "Jeannette!"
Jeanne vastasi: "Tule sisään, isä!" Ja hänen isänsä ilmestyi ovelle.
Paroni Simon-Jacques Le Perthuis des Vauds oli edellisen vuosisadan aatelismiehiä, omituinen ja hyväluontoinen ihminen. Intomielisenä J.-J. Rousseau'n oppilaana hän oli rakastajan tavoin kovin ihastunut luontoon, vainioihin, metsään ja eläimiin.
Synnynnäisenä ylimyksenä hän vihasi vaistomaisesti vuoden 1793 tapahtumia; mutta luonnonlaadultaan ajattelijana ja kasvatukseltaan vapaamielisenä hän inhosi tyranniutta loukkaamattomalla ja korupuheisella vihan tunteella.
Hänen suurin voimansa ja suurin heikkoutensa oli hänen hyvyytensä, jolla ei ollut riittävästi käsivarsia hyväilemiseen, antamiseen, syleilemiseen, hyvyys, kuin Luojan, säännötön, vastaansanomaton, aivan kuin tahdon hermo hänellä olisi ollut turtunut, aivan kuin joku aukko olisi ollut hänellä tarmossa, hyvyys, joka oli melkein kuin pahe.
Teorian miehenä hän oli keksinyt kokonaisen kasvatussuunnitelman tytärtään varten haluten tehdä hänet onnelliseksi, hyväksi, suora- ja helläluontoiseksi.
Kahdenteentoista ikävuoteensa asti oli tyttöä pidetty kotona, ja sitten oli hänet, vastoin äitinsä kyyneleitä, pantu Sacré-Coeur'in luostarikouluun.
Isä oli pitänyt häntä siellä lujasti lukittuna, kuin luostariin suljettuna ainakin, jättäen hänet tietämättömäksi ihmisten oloista. Isä halusi saada tyttärensä sieltä seitsemäntoista vuoden iässä siveänä neitseenä, voidakseen itse kastaa hänet jonkinlaiseen jälkirunouden kylpyyn, voidakseen ulkona maalla, viljavien vainioiden keskellä, avata hänen sielunsa, haihduttaa hänen turtuneen tietämättömyytensä, näyttämällä hänelle luonnon suoraa rakkautta, eläinten yksinkertaista hellyyttä, elämän lain ylevää puhtautta.
Nyt Jeanne tuli luostarikoulusta säteilevänä, täynnä elämän nestettä ja onnen himoa, valmiina kaikkiin iloihin, kaikkiin sattuman tarjoamiin hurmaaviin tilaisuuksiin, jotka hän jo hengessään oli nähnyt joutohetkinään, pitkinä öinä, toiveittensa yksinäisyyteen uponneena.
Ulkomuodoltaan hän oli kuin joku Veronesen maalaama kuva hohtavine vaaleine hiuksineen, jotka tuntuivat ottaneen värin hänen hipiästään, tuosta ylimyksen hipiästä, joka hiukkasen vain vivahti ruusunpunaiselle ja oli kevyen untuvan varjostama. Sitä saattoi pitää vaaleana samettina, joka kuulteli esiin vain silloin kuin aurinko sitä säteillään hyväili. Hänen silmänsä olivat siniset, himmeän siniset kuin kuvilla hollantilaisissa porsliinimaalauksissa.