Vasemmanpuoleisessa sieraimen siivessä oli hänellä pikkarainen kauneuden-merkki, oikealla puolella leuassa toinen, jossa oli muutamia hienoja karvoja, siihen määrin hänen ihonsa värisiä, että niitä tuskin huomasikaan. Kasvultaan hän oli kookas, rinta oli hänellä täyteläinen, vartalo solakka ja notkea. Hänen kirkas äänensä tuntui toisinaan liian terävältä, mutta hänen raikas naurunsa levitti iloa hänen ympärilleen. Usein oli hänellä tapana teeskentelemättömällä liikkeellä nostaa molemmat kätensä ohimoilleen ikäänkuin silittääkseen hiuksiaan.
Jeanne juoksi isäänsä vastaan ja syleili ja suuteli häntä.
— Lähdemmehän sittenkin, isä? — kysyi hän. Hänen isänsä hymähti, ravisteli jo harmaantuvia, pitkiä hiuksiaan, ja ojensi kätensä ikkunaa kohti.
— Mitenkä luulet voitavan lähteä matkalle tällaisella ilmalla?
Mutta tytär rukoili häntä mielistellen ja innokkaasti:
— Voi, lähtekäämme, isä! Jälkeen puolen päivän on varmaan jo kaunis ilma.
— Äitisi ei siihen suostu millään ehdoin.
— Kyllä, varmasti, minä saan hänet suostumaan.
— No, jos sinä hänet taivutat, niin minä puolestani olen valmis.
Ja Jeanne hyppäsi juoksujalassa paronittaren huonetta kohti, sillä hän oli odottanut tätä lähtöpäivää yhä kasvavalla kärsimättömyydellä.