Siitä saakka kuin oli tullut Sacré-Coeur'in luostarikouluun ei Jeanne ollut Rouen'ista liikkunut minnekään, sillä hänen isänsä ei ollut myöntänyt hänelle minkäänlaisia huvituksia ennen hänelle määräämäänsä ikää. Vain kaksi kertaa oli hänet otettu mukaan Parisiin, mutta sehän oli kaupunki sekin, ja tyttö haaveksi vain maalle pääsyä.
Nyt oli hän pääsemäisillään kesää viettämään heidän maatilalleen Peuples'iin, vanhaan perhekartanoon, joka sijaitsi meren rannalla likellä Yport'ia, ja siellä uskoi hän löytävänsä ääretöntä iloa vapaasta elämästä laineiden liepeillä. Lisäksi oli päätetty, että hän saisi omakseen tuon hovin, asuakseen siellä pysyväisesti, sitten kuin joutuisi naimisiin.
Sade, jota taukoamatta oli kestänyt edellisen päivän illasta saakka, oli nyt hänen elämänsä ensimmäinen suuri suru.
Mutta kolmen minutin kuluttua hän palasi juosten takaisin äitinsä huoneesta ja huusi niin, että koko talo kaikui:
— Isä, isä, äiti suostui; anna valjastaa hevoset!
Veden tulva ei vain laannut, vaan tuntui lisääntyneen melkein kaksinkertaiseksi, silloin kuin vaunut ajoivat portaiden eteen.
Jeanne oli jo valmis astumaan ajoneuvoihin, kun paronitar laskeutui alas portaita toiselta puolen puolisonsa, toiselta isokasvuisen sisäkön tukemana, joka oli väkevä ja roteva kuin mies. Tämä tyttö oli normandialainen, Caux'n seudulta kotoisin, ja näytti vähintään kahdenkymmenen vuotiaalta, vaikka oli korkeintaan yhdeksännellätoista. Talossa häntä pidettiin melkein kuin toisena tyttärenä, sillä hän oli ollut Jeannen rintasisar. Hänen nimensä oli Rosalie.
Tytön päätehtävänä muutoin oli talutella emäntäänsä. Tämä oli jo muutaman vuoden ajan tavattomasti lihonut sydänvian tähden, jota hän lakkaamatta valitteli.
Paronitar saapui kovin hengästyneenä vanhan kartanon portaikolle, loi katseensa pihalle, jossa vesi valui virtanaan ja mutisi:
— Ei ole todellakaan viisasta lähteä.