Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden edessä. Hän sanoi:
— Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan?
— Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin.
Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan:
— Kuule, — sanoi hän, — kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla.
Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä, joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän:
— Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää.
Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
— Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin kyll' mä poiski lähden.
Jeanne sanoi silloin: