— Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella?
— Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist' koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää. Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää, kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin sukkelaan.
Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen, huudahti hän kuohuksissaan:
— Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu kuin moukka vain.
Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka häntä aina ahdisti:
— Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut.
Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen:
— Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne sulhastans'.
Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä.
Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään.