Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot. Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla, nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan.
Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä:
— No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen:
— Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit' luulee.