— No? — kysyi Jeanne.
— No, — vastasi Rosalie, — hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja täss' on pikkanen.
Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä.
Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja nousivat rattaille.
Sitten sanoi Rosalie:
— Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa.
Jeanne sai vain soperretuksi:
— Paul!…
Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla.
Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään.