Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat hänen tuomiaan.
Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.
Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi
pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin,
Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:
"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"
Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää, hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.
Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen, sanoen:
— Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.
Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:
— Menkää vain, lapsukaiset.
Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina sen perällä olevaan pensaikkoon asti.
Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi: