— Täytyy kutsua rakastuneet sisään.
Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi varjoa hiljakseen kuljeksivat.
— Antaa heidän olla, — sanoi hän. — On niin ihana ilma. Lison kyllä odottaa heitä; vai kuinka, Lison?
Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:
— Tietysti odotan.
Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä väsynyt, sanoi:
— Minä menen myöskin maata.
Ja hän seurasi vaimoaan.
Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä, villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa yötä.
Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta, aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.