Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.
Ja Jeanne kuiskasi:
— Täti parka!
Johon Julien lisäsi:
— Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.
He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen, hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.
Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian kyyneleitä.
Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt suloisista mielenliikutuksista.
Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.
Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.
Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä, jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein olevan paikoillaan.