Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt. Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään; hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.
Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen. Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli astumaisillaan odottamaansa.
Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.
Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.
Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.
Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni, paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa, vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin rukouskirjaansa lukien.
Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti ihan siniseltä taivaalta.
Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki, kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.
Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin kaksi haurasta punaista kuorta.
Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän: