Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti puetun miehen edessä.
He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko elämän sisin onni.
Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan, ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista tunteista.
Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja, polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:
— Tahdotteko rakastaa minua?
Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:
— Minähän jo rakastan teitä, armaani.
Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:
— Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?
Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi
Jeanne isänsä sanoja muistaen: