Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.
Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli, ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:
— Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?
Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi hämmästyneenä:
— Olen. Entä te?
Julien sanoi siihen:
— Minä, oikein hyvin.
Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.
Kello löi kahdeksan.
— Kas niin, nyt täytyy nousta, — sanoi Julien, — meille nauretaan, jos olemme kauemmin vuoteessa.