— Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? — lausui hänelle Julien tultuaan hänen viereensä.
Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:
— Enkös sitä sitten jo ole?
Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:
— Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?
Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. — —
Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa loppumattomin, kiitollisin suudelmin.
Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.
Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan, käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!
Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen. Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että olisi mennyt tainnoksiin.