— Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin enemmän.
Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain, ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:
— Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.
Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa kädessään.
Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.
Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.
He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui Jeanne hänen vaatimukseensa.
He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä puhaltamaan.
Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä majataloja ei tässä villissä maassa ole.
Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä juoksi vähän vettä.