Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea kiertämällä.
Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia, solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.
Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi, tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan kuin jollakin oudolla löytöretkellä!
He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat elävän ja huokailevan.
Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo, oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja, patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset, ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset, hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien, muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.
Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.
Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen muuri kuvastuen meren siniseen veteen.
Jeanne kuiskasi vain:
Oi, Julien!
Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään. Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi: