— Mikä sinun on, muruseni?
Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä äänellä:
— Ei se ole mitään… Hermostumista vain… En tiedä… Hurmaannuin niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.
Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.
Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:
— Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.
Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n synkkään laaksoon.
Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:
— Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?
Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.