Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat hiljakseen perässä.
Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.
Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka, jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.
Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.
Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään, ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.
Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien teki samoin.
Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta toiselle samassa ryöpyssä.
Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä suustaan.
Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin, levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.
Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa kuiskasi hän: