— Julien, minä rakastan sinua.
* * * * *
Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.
Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen, mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti Julienin kättä sanoen:
— Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?
Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois huoneesta sanoen miehelleen:
— Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!
Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään, yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:
— Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.
Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään: